Äidit ovat päivänsä ansainneet
Äitienpäivää vietettiin Suomessa ensimmäistä kertaa Suomessa 1918, 7. heinäkuuta, Alavieskassa. Äitienpäivän toi Suomeen aikoinaan kansakoulunopettajana ja kansanedustajana toiminut Vilho Reima. Hän oli tutustunut äitienpäivän viettoon Yhdysvaltain matkallaan. Seuraavana vuonna päivää vietettiin toukokuun kolmantena sunnuntaina jo useallakin paikkakunnalla, mutta 1927 äitienpäiväksi vakiintui nykyinen ajankohta. Äitienpäivä vahvistettiin viralliseksi liputuspäiväksi 1947.
Jatkosodassa äitienpäivänä 10. toukokuuta 1942 sotamarsalkka Mannerheim myönsi antamallaan päiväkäskyllä kaikille Suomen äideille yhteisesti 4.luokan Vapaudenristin kunniamerkin. Tämän päiväkäskyn painettu kopio on edelleen kehystettynä monien Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seinällä.
Jokainen vuosina 1939-1945 elänyt suomalainen joutui tavalla tai toisella tekemisiin sodan kanssa. Koko kansan yhtenäisyys näkyi vahvasti myös kotirintamalla. Kansan yhtenäisyys ei ollut itsestäänselvyys vain 20 vuotta sisällissodan jälkeen. Talvisodan syttyessä suomalaiset yhdistyivät kuitenkin nopeasti puolustamaan maataan yksimielisesti. Yhteishenkeä vahvisti se, että Suomi taisteli suurvaltaa vastaan yksin.
Talvisodan henki oli alusta alkaen vahva myös kotirintamalla. Käytännön valmistautuminen sotaan oli kuitenkin ollut 20-vuotiaasta Lotta Svärd -järjestöstä huolimatta riittämätöntä.
Koska rintamalle tarvittiin kipeästi lisää miehiä, koulutettiin lottia kiireesti tehtäviin, joilla miehet voitiin vapauttaa maanpuolustustehtäviin. Kaikkiaan tämä onnistui noin 100 000 miehen kohdalla. Osa lotista toimi itsekin rintamalla huolto-, valvonta- ja esikuntatehtävissä. Lottien palvelu oli aseetonta.
Talvisodan ja jatkosodan myötä Suomeen syntyi uusi sosiaaliluokka. Rauhan tultua maassa oli yli 30 000 sotaleskeä, joiden vastuulla oli 50 000 sotaorvon kasvatus. Elämistä sävyttivät tuolloin niukat olot ja tiukka moraali. Nuorten naisten siveyttä vahti erityisesti kirkko, joka muistutti lesken uhrista. Leskiä ohjeistettiin muun muassa lauseella ”Älkää antako polun sankarihaudoille ruohottua”.
Tässä muutaman äidin muistelmia sota-ajalta:
– Muistan miten paljon leipää me leivoimme sota aikana sotilaille. Se oli iso määrä mitä 60-kiloisesta ruisjauhosäkistä tuli leipiä. Leivät kuivattiin kivikoviksi, vietiin kirkolle ja sieltä edelleen rintamalle.
Nuorempi siskoni hoiti meillä hevoset ja kävi myllyssä. Sitä hän usein valitti, että miehet kiusaavat ja laskevat leikkiä hänen kustannuksellaan noilla myllyreissuilla. Hän tykkäsi hoitaa hevosia ja teki suurimmaksi osaksi kaikki miesten työt. Hän elää vieläkin ja makaa tuolla sairaalassa. Niin sitä piti mennä päivästä toiseen, vaikka ei se helppoa ollut, kun ei ollut miestä talossa, Maire kertoo.
– Koulunkäynti oli sota-aikana vähän sitä ja tätä. Meiltä kaatui opettajakin ja koulu lopetettiin useamman kerran. Ensimmäisen kerran koulu lopetettiin vuonna 1939, kun minä olin alaluokilla. Me olimme harjoitelleet ohjelmaa joulujuhlaa varten ja odotimme sitä kovasti, mutta juhlaa ei tullut.
– Eräänä aamuna opettaja tuli luokkaan ja ilmoitti, että koulu loppuu tähän, eikä joulujuhlaa pidetä. Itkien lähdimme koulusta, sillä emmehän me käsittäneet mitä se sota oikein tarkoitti. Katkojen takia meidän koulunkäynti jäi pahasti vajavaiseksi, mitä myöhemmin piti parsia, Hanna kertoo koulun käynnistään sota-aikana.
Lujilla äidit ovat aina olleet – varsinkin täällä maaseudulla. Vanhaan aikaan elanto saatiin pääosin maanviljelyksestä ja karjanhoidosta. Äitien piti ehtiä joka paikkaan. Tuohon aikaan navettatyön tekivät naiset. Aamusella miehenpuolet piuhauttelivat tuvassa paperosseja ja odottivat, että naiset tulevat laittamaan ruokaa ja muutenkin passaamaan. Tosin hevosen kävivät useimmat isännät huoltamassa.
Lastenhoito, (alulle laittamista) lukuun ottamatta, kuului ilman mutta äideille. Hitakaisen ja huonosaattoisen miehen vaimo joutui olemaan mukana myös miesten töissä – jopa metsätöissä – peltotöistä puhumattakaan. Harvoin he valittivat kohtaloaan. Vähäinen vapaa-aika iltasella meni sukkia ja lapasia kutoen. Muistan, miten meilläkin kylässä käyneillä naisilla oli aina ”kujelma” mukana. Ihmettelin monesti, miten sukkelaan kutominen tapahtui. Eräs vanha nainen on erityisesti jäänyt mieleeni hänen kutoessa sukkaa ”nakkaamalla”.
Olen muistellut tässä lähinnä sota-ajan äitejä. Äiti on aina yhtä tärkeä ajasta riippumatta. Onnea ja menestystä kaikille äideille iästä riippumatta! Olette päivänne ansainneet.
Oiva Kankaanpää
Pääkuva/Heikki Wiia: Kiiskilän koulun äitienpäiväjuhla Sievissä 30-luvulla.